Kun toinen lähtee, toinen jää

Sunnuntain aamupäivän vietin Juha Korrin laumaviettiseminaaria kuunnellen. Lähdin kotiin vähän ennen luennon loppua, tarkoituksena lähteä mökille. Kotona koirat ottivat minut tavalliseen tapaan innokkaana vastaan ja vielä enemmän ne innostuivat, kun tajusivat, että ollaan lähdössä autolle. Jade hyppäsi autoon vähän huonosti, loukkasi jalkansa siinä. En ensin tajunnut kuinka pahasti jalkaan oli sattunut. Lähdimme matkaan. Minulla oli ikävä tunne koko ajan. Jade matkusti rauhassa ja katseli maisemia. Mökille päästyämme vein muut koirat sisälle ja otin Jaden autosta. Jade kulki kolmella jalalla. Meni istumaan pihalle ison männyn alle ja katsoi minua. Tuli itku. Isä kantoi Jaden sisälle ja tutkin jalkaa tarkemmin. Jade katseli minua ja nuoli naamaani. Tiesin, että jalka on pahasti rikki. Lähdettiin päivystykseen. Tiesin, että se on viimeinen yhteinen matkamme. Istuin Jaden kanssa takapenkillä ja Jade oli niin levollinen ja rauhallinen, pesi kasvoni pari kertaa. Juttelin sille, silittelin sen turkkia, hypistelin korvia, nuuskuttelin turkkia, kerroin, että se oli maailman paras koira ja minulle rakas. Matka kesti kauan. Vähän hermostuin hitaaseen etenemiseen kaatosateessa. Joku peräkärryn kanssa mateli edessä, ei päästy ohi. Pieni toivo vielä välkytteli mielessä. Jospa se ei olisikaan mitään vakavaa. Jospa tultaisiinkin takaisin kotiin yhdessä ja selvittäisiin säikähdyksellä. Jälkeenpäin ajattelin, että hyvä vain, että matka kesti kauan. Sain vähän pitempään pitää Jadea sylissä.

Tultiin päivystykseen. Olin sen verran shokissa, etten millään muistanut sisäänkirjautumisessa omaa puhelinnumeroani. En sitten millään. Hoitaja tuntui vähän ihmettelevän. Ei ehkä tajunnut tilannetta. Päästiin heti lääkärin tutkittavaksi. Nostin Jaden pöydälle. Lääkäri sanoi, että jalka on poikki. Ihmetteli, että Jade ei valittanut eikä ollut tuskissaan. Mietin, että Jade on aina ollut kuuliainen potilas ja niin kiltti, kiltti ja kuuliainen loppuun asti. Nukutettiin Jade. Kesti kauan ennen kuin Jade nukahti. Heräsi, kun lääkäri tuli takaisin huoneeseen. Silittelin, juttelin. Odotettiin röntgeniin pääsyä.

Röntgenhuoneessa olin yksin Jaden kanssa kuvien oton ajan. Loppuun asti sain olla joka sekunnin sen vieressä. Kuvat olivat karua katsottavaa. Jalka oli pirstaleina. Luu murtumien ympäriltä oli haperoinut. Lääkäri sanoi sen, mitä osasin jo kuvien perusteella epäillä. Osteosarkooma, luusyöpä. Terve jalka ei olisi mennyt päreiksi autoon hypätessä. Ihmeteltiin kuvia yhdessä. Lääkäri kertoi, että Jade olisi todennäköisesti alkanut ontua parin viikon sisällä, jos jalka ei olisi mennyt rikki nyt. Että aikaa ei olisi enää paria viikkoa enempää. Kysyi haluaisimmeko viedä Jaden vielä kotiin, jalka kipsattuna ja vahvasti kipulääkittynä. Jotkut kuulemma haluavat sen tehdä, pitkittää lopullista päätöstä, saada ne pari ylimääräistä yhteistä päivää. Ymmärrän hyvin sen. Mutta en missään nimessä halunnut viedä kipeää koiraa kotiin. Lupasin sen Jadelle jo ennen kuin viimeiselle matkalle lähdettiin, se oli sanaton yhteisymmärrys, katse ja lupaus.

Lääkäri laittoi Jadelle kanyylin ja yliannostuksen rauhoittavaa lääkettä. Sain silittää rakasta koiraani sen viimeiseen hengenvetoon asti. Sain vielä suukottaa sen turkkia. Sanoa hyvästit. Saatella matkaan. Jade lähti kauniisti. Minä lähdin huoneesta pelkkä panta kädessä. Tyhjä olo. Pohjattoman surullinen. Vastaanotolla oli muitakin ihmisiä, tuntui pahalta muiden kuulleen valita uurnaa omalle rakkaalle, hoitaa paperityöt.

Kun tulin ulos päivystyksestä, sade oli lakannut. Koko matkan aurinko välkehti puiden lomasta kirkkaampana kuin koskaan. Taivas oli vaaleanpunainen. Aurinko laski. Mökkitielle käännyttäessä näin sateenkaaren, joka meni talomme päältä. Niin kaunista ja hiljaista. Jade lähti kauniina iltana, kuin kuninkaat sunnuntaina auringonlaskuun sateenkaarisiltaa pitkin, äitini sanoi.

Ikävä on suuri ja puristaa rintaa. 9,5 vuotta on pitkä aika taivaltaa täällä yhdessä. Mielellään olisin jatkanut tätä maanpäällistä matkaa Jaden kanssa vielä pitempään. Tiesin, että sillä ei ollut kaikki ihan kunnossa; meillä oli loppukuulle lääkäriaika varattuna, mutta silti lähtö oli äkillinen ja tuli shokkina.

Päivystyksen lääkäri oli mukava ja ymmärtäväinen, kiitos hänelle Jaden hyvästä hoidosta. Tästä alkaa totuttelu elämään ilman Jadea. Laumamme matriarkkaa, talon vankkumatonta vahtikoiraa, rakasta höpsömuoria, jonka joka-aamuinen rutiini oli ottaa emännän pää "ruuvipenkkiin" ja suukotella naama märäksi. Vaikealta se tuntuu, mutta tästä pikkuhiljaa elämä asettunee uusiin uomiinsa. Jade on aina mukana, sydämessäni.