You can't put your arms around a memory

Nyt on kohta jo kaksi kuukautta elämä jatkunut ilman Jadea. Ajatuksissa Jade on edelleen joka päivä ja mielellään muistelen sen tempauksia: tuntuu hyvältä muistaa toista hymyillen ja nauraen. On myös hetkiä, jolloin ikävä ja suru puristavat rintaa niin, että henki tuntuu salpautuvan.

Jokainen suree omalla tavallaan ja oman aikansa. Jade oli Persoona, jota tulen ikävöimään varmasti lopun ikääni, enkä tiedä tulenko koskaan saamaan samanlaista belgiä. Harmittaa, että Jade ei saanut elää (kovin) vanhaksi. Toisaalta se sai lähteä saappaat jalassa, vielä edellisenä päivänä leikittäen Neraa villisti omalla pihallaan. Harmittaa, että tulevalla pennulla ei ole niin järkähtämätöntä lauman alfaa mallina elämässä. Toisaalta Jade ehti koulia kaksi pentua tavoille tähän huusholliin, ehkä siinä oli ihan tarpeeksi :)

On paljon asioita, joita kukaan ei osaa juuri niinkuin Jade. Nera on perinyt isot saappaat ja vaikka se on todella kiva koira ja minulle rakas, se on hyvin erilainen kuin mitä Jade oli. Nera on hieman hukassa ilman Jadea. Se on kuitenkin koko elämänsä elänyt vahvan nartun varjossa ja varsin tyytyväisenä osaansa. Nyt se on lauman vanhin ja vaikka yritän sille suoda lauman vanhimman etuuksia ja vahvistaa sen asemaa, se ei ole vielä hahmottanut rooliaan. Muutos on sillekin suuri, joten aikansa se varmasti ottaa.

Ripottelimme Jaden tuhkia muutamaan meille merkitykselliseen paikkaan. Vaikka sielu ja olemus eivät liity mitenkään fyysisiin "jäänteisiin", tuntui tärkeältä muistaa rakasta ystävää ja viedä tuhkat oikeisiin paikkoihin. Tuntuu myös hyvältä nähdä, että Jade oli tärkeä ja rakas muillekin kuin minulle. Se ehti paljon 9,5 vuodessa, ilmeisesti kaiken tarvittavan.

Ikävä tulee varmasti ensilumen sataessa. Kukaan ei ollut niin innoissaan ensilumesta kuin pöhkö mummokoira.